Kävimme torstaina vihdoin ja viimein aloittelemassa tämän vuoden agilitykautta Liisan poppoon kanssa. Elksu ja Roihu pääsivät molemmat tekemään lyhyttä rataa, ja hienostihan ne kulkivat. Roihu oli ihmeellisen tyyni, ei omaan tapaansa "roihahdellut" missään välissä vaan teki radat reippaasti mutta liikoja vouhkaamatta. Saa nähdä mihin suuntaan se tästä kehittyy, oliko tauon jälkeistä uutuudenviehätystä vai onko se jo niin aikuinen että käyttäytyy vähän arvokkaammin (tuskin, epäilen tuota ensimmäistä, eiköhän se ehdi vielä kuumenemaan).

Huomenna on tokoa, ja suurin työsarka taitaa olla meidän perusasennon kanssa. Roihu vaatii sivulle tullakseen joko olkapään heilautuksen tai kolme käskyä, mikä ehkä vähän vähentäisi pisteitä kisoissa. Omaa syytäni tietysti, olen aikamoinen agilityohjaaja näissä tottelevaisuuslajeissakin, eli ohjaan Roihua ihan huomaamattani vartalolla. Ajattelinkin viime treeneissä, että pitäisi varmaan mennä armeijaan, jotta oppisi kävelemään oikein. On muuten jotenkin hassua olla ALO-treeneissä näin "vanhan" bortsun kanssa. Kaikki muut taitavat olla ihan nuorukaisia ja ne ovat varmaan 5-vuotiaina jo ihan huippuja, ja ehkä luulevat että 5-vuotiaan bortsunkin täytyy olla jo ihan huippu ;) Mutta me ollaankin myöhäisheränneitä ohjaajan toimesta, minkäs teet.

Ihmeellistä. Vasta kun Valosta aika jätti, tuntui että yhtäkkiä Elkie vanheni vähintään viisi vuotta. Tähän asti se on ollut mielestäni Roihun kanssa "nuoriso-osastoa", mutta nyt huomaan siinäkin vanhan koiran piirteitä. Onneksi se on silti edelleen täynnä virtaa kun jotain tapahtuu, muulloin se sitten makaakin sohvalla kääntäen vain välillä kylkeään. Varsinainen on-off-koira, tehdään täysillä tai ei tehdä mitään. Ja eipä Roihukaan mikään varsinainen nuorukainen taida olla kun toukokuussa täyttää sekin 5 vuotta, aika rientää... Emilia edelleen sinnikkäästi kyselee missä Valo on, ja ihmettelee kovasti äidin löpinöitä koirien taivaasta, ei pysty pieni ymmärtämään niin suuria asioita.

Kevään tullen aktivoiduin ja ilmoittauduin Roihun kanssa tokon jatkokurssille ja BH-kokeeseen valmistavalle kurssille. Intensiiviset kurssimuotoiset koulutukset ovat ihan parhaita, treenit tulee tehtyä täysillä ja myös kotiläksyt, eikä sitä tiedä jos vaikka johonkin epäviralliseen tokokisaan mentäisiin kokeilemaan onko mitään opittu. Elkie on saanut toteuttaa itseään jälleen yhdessä mätsärissä, ja sinne agilityradallekin pitäisi kohta jo mennä, mutta kummasti puutarhan kuopsuttelukin vetää puoleensa joten ei ole ongelmia vapaa-ajan kuluttamisessa, sikäli mikäli sitä kahden pienen lapsen äidillä on ;)

On tässä nyt hyvätkin puolensa että koiria on vain kaksi. Ei tarvitse enää muistaa ennakoida, kun ei ole riskiä että Elkie ja Roihu tappelisivat. Leluja voi pitää lattioilla ja luita ulkotarhassa, koirat voi laittaa samaan häkkiin ja takaluukkuun ja kuka vaan voi hoitaa ja ulkoiluttaa niitä molempia ilman että joutuu miettimään osaako hoitaja/ulkoiluttaja ennakoida. Vaikka eivätpä Elkie ja Valo tapelleet kertaakaan viimeiseen muutamaan vuoteen, mutta silti se riski oli aina olemassa. Noh, on tässä totuttelemista, muutos kolmesta kahteen tuntuu jostain syystä ihan valtaisalta.

Päivä kerrallaan ja ehkä jossain vaiheessa ikävä alkaa helpottaa ja pystyy muistelemaan niitä hyviä asioita, joita onneksi Valon elämässä riitti. Kauneimmat, päällimmäiset muistoni ovat tällä hetkellä ne kerrat, kun Valo palaa omatoimiselta metsästysreissultaan iloinen virne naamallaan samalla kun minä olen ollut sydän huolesta sykkyrällä, tai kun kuulen sen riistahaukun metsän siimeksestä, ja miten olin välillä agilitykisoissa itkun partaalla kun se TAAS teki valtavan puomin kontaktiloikan. Silloin Valo oli onnellinen ja elämänsä voimissaan, vaikkei nuo tempaukset minua niin miellyttäneetkään :)

Viimeisimmät päivät olen vain surrut sitä, etten alkuun ymmärtänyt Valon olevan sairas. Laitoin paljon vanhuuden ja dementian piikkiin, ja pahimmassa tapauksessa raukka ei ollut lainkaan dementoitunut, vanha kylläkin. Oireet alkoivat pikkuhiljaa hiipien niin etten niitä ymmärtänyt moneen kuukauteen. Vasta kun huomasin sen käyvän tuon tuosta vesikupilla ja pissavahingot olivat päivittäisiä, eikä se enää halunnutkaan viimeisenä viikkonaan lähteä lenkille ja oli muutenkin jatkuvasti kovin ahdistuneen oloinen, silmäni avautuivat. Olimme eläinlääkärin kanssa samaa mieltä, Valolla oli ikää jo sen verran kunnioitettava määrä, että oli parempi päästää se täältä pois eikä yrittää saada lisäkuukausia minkään lääkityksen avulla. Niinpä teimme viimeisen, yhteisen, raskaan reissun, ja nyt Valon on hyvä olla ja minulla muistoni.

Kiitos kaikille myötäeläneille. Valo oli ehdottomasti viisain tuntemani koira.

(c) Tanja Vahtera

Tässä hän on:

Paljon Onnea 15-vuotiaalle Valolle ja ainoalle (?) vielä elossa olevalle sisarukselleen Nelsonille!

Tammi-helmikuu vierähti koirien osalta sohvalla makoillen, pikkulenkkejä tehden ja hangessa peuhaten, siitä seurauksena Elkien koko kroppa on nyt niin jumissa kuin olla ja voi :/ Nyt kun Milja-vauvan kanssa ollaan päästy arjen rytmiin kiinni ja yöt sujuvat mukavasti kahdella ruokailulla, jaksaa taas alkaa touhuta enemmän noiden karvakorvienkin kanssa. Roihun kanssa ollaankin kotipihalla tokoiltu, ai että on kivaa. Lumet kun sulavat niin mennään kokeilemaan agilityä, totaalinen muutaman kuukauden motivaationkasvattamistauko on tehnyt hyvää ainakin minulle, koirat luultavasti ratkeavat liitoksistaan kun lopulta pääsevät agilityn pariin.

Elkie täytti 9-vuotta 2.3.

Valo odottelee 15-vuotissynttäreitään jotka ovat 19.3.

Elkie kävi tuossa järjettömässä talviturkissaan myös mätsärissä Lotan kera, saivat sinisen nauhan ja palkintoja taasen, tosin osanottajiakaan ei tainnut olla paljoa. Uhkasi viedä vielä toistekin saman näköisenä, minä pitkin hampain annan sen tuollaisena mukaan, trimmauksen jälkeen kaljuna se olisi sentään vielä pahempi näky. Mutta hetkenä minä hyvänsä nypin turkin veks ja sitten kasvatellaan uusi ja hienompi.

Valon suhteen on välillä mieli maassa kun näen miten se alkaa muuttua samanlaiseksi kuin Tepi oli viimeisenä vuotenaan. Dementiaa, sisäsiisteysongelmia, varmaan kipujakin ja yleistä rauhattomuutta. No, tänään mennään eläinlääkärille terveystarkastukseen ja hakemaan lääkettä uusiutuneeseen korvatulehdukseen. Ja Valo on kuitenkin vielä paljon paremmassa kunnossa mitä Tepi oli loppuaikoina, jaksaa tehdä pitkiä lenkkejä ja hangessa loikkii kuin mikäkin rautarouva, siinä missä Elkie ei suostu tulemaan metsään ollenkaan jos lunta on liikaa...